Eilen oli ilta täynnä kyyneleitä. Ilta, joka joskus saapuu luokseni.
Itkin kaipausta, surua ja koin jotakin ennenkokematonta.
Tunsin kuinka ystäväni suru laskettiin hetkeksi suruni mukaan
Harteilleni nostettiin painava tumma viitta. Aivan kuin olisin painunut lattian lävitse ja itkenyt hetken hänen suruaan. Se oli vielä niin tuoretta ja tukahduttavaa, että huusin selälläni lattialla. Lopulta palauduin omaan suruuni ja huomasin lohdutuksekseni, että sehän on jo kevyt. Siitä oli jo tuska lievittynyt.
Itkin edelleen, mutta pystyin näkemään omien menetyksieni kauneuden. Näin ja tunsin sen, miten suurta iloa ja valoa ne olivat tuottaneet minulle ennen loppuaan. Tunsin sen, miten muistot ja tunteet muovautuvat.
Jos niitä ei olisi ollut, elämästäni olisi jäänyt paljon kauneutta pois. Jos niitä ei olisi ollut, elämästäni olisi jäänyt suuria tunteita pois.
Suruja ja menetyksiä ei voi verrata. Ne ovat tuottaneet ensin jokaiselle kokijalleen iloa ja rakkautta.
Kyyneleet ovat surun pesuainetta takaisin iloon
Kun ääni on huudettu hiljaiseksi , tulee pelottavat pimeät yöt. Kuristavat tukahdutetut huudot , ovat matkaa takaisin valoon ja rakkauteen.
Sillä ne ovat vielä olemassa. Valo ja rakkaus.
Se mikä on aitoa, ei koskaan katoa. Se mikä on rakkautta, palaa surun jälkeen takaisin kauniina.
Elämän ja Kuoleman väliin jää verho, mutta lopulta se on läpinäkyvä lohdutus, jota muistot kantavat. Se ei enää riko pienemmiksi palasiksi, vaan alkaa rakentumaan pala palalta ehjäksi.
Elämä antaa särkyneelle mahdollisuuden kerätä muistojen murusia, joista lopulta riittää kiitollisuutta ja lohtua elämän jokaiseen päivään.
Voimia kaikille sureville.
Tässä linkissä teksti: Tyhjiä sanoja surun lohduttomassa autiomaassa.
