Rakkaus.
Miten paljon siitä puhutaan, lauletaan, tehdään elokuvia ja teatteriesityksiä. Miten paljon sitä kaivataan ja etsitään. Ja miten väärin se ymmärretään.
Rakkaus on puhutellut minua paljon viime aikoina.
Se on tullut vastaan kaikkialla. Monenlaisiin muistojen vaatteisiin pukeutuneena, eikä se tunnu jättävän rauhaan. Onneksi!
Näetkö sinä kaiken sen rakkauden ympärilläsi? Ymmärrätkö sinä olla kiitollinen siitä? Elämä on tulvillaan rakkautta, kun opetellaan aistimaan sen olemus. Rakkaus on sitä, kun jokin tuntuu, maistuu ja tuoksuu kaikelle hyvälle ja parhaalle! Se on sitä, mikä kutittaa vatsaa ja saa pään humisemaan. Se on kaunein muisto, joka ei koskaan katoa. Se on hiljainen hetki ja tuulen kuiskaus. Se on paljon muuta ja vielä enemmän. Rakkaus yksinkertaisesti on.
Tänä aamuna unen rajamailla minulle palautettiin mieleen yksi elämäni kaunein rakkaustarina.
Olin kolmivuotias ja pääsin ensimmäistä kertaa päiväkerhoon ihan yksin. Mukanani oli pieni punaruudullinen kassi, jossa oli valkoiset kantokahvat. Siellä oli kerhoeväät. Voipaperiin käärityt, voilla voidellut ruisleivät juustolla ja lauantaimakkaralla. Ruskeassa lasipullossa oli maitoa.
Minulla oli punaiset housut ja oranssinruskea raidallinen paita. Hiukset oli letitetty ja kiinnitetty punaisilla silkkiruseteilla.
Seisoin ovella ja puristin kassini kahvoja. Minua jännitti. Sinä kävelit luokseni ja katsoit minua ruskeilla silmilläsi. Otit kiinni kädestäni ja pyysit minua tulemaan viereeni. Siinä me seisoimme hetken käsikkäin ja minusta tuntui niin hyvältä.
Olit minun sydämessäni aina se, jonka vierellä oli hyvä olla, etkä kiusannut koskaan.
Muistan hetken, kun kerroit itkien, että teidän vauva kuoli sairaalassa.
En oikein ymmärtänyt, mutta se oli varmaan jotain ikävää, kun sinä itkit. Kerroit, ettei vauva tule koskaan teille kotiin. En osannut muuta, kuin ottaa kiinni kädestä.
Sairastuit kerran kesken kerhopäivän ja äitisi haki sinut kotiin. Katselin ikkunasta lähtöäsi ja olisin halunnut tulla mukaan.
Muutimme toiselle paikkakunnalle, mutta onneksi kävimme mökillä joka kesä, ja te tulitte meille aina veneellä kylään.
Muistan erityisesti kesän, kun olin 12- vuotias. Olimme ulkona ja nousi ukonilma. Vettä alkoi sataa kaatamalla. Juoksimme saunan pukuhuoneeseen.
Muistan kuinka seisoimme vieretysten oviaukossa, kun pujotit sormesi varovasti minun sormieni lomaan. Ja voi tavaton mikä kauneuden ja herkkyyden tunne virtasi sisääni! Oikein säpsähdin, että mitä ihmettä minun lävitseni menee! Jotain kuumaa ja kylmää väreilyä, jotain mikä sai jalkojani heikottamaan!
Ukkosen ja sateen äänet himmenivät pään humistessa.
Pelottavan kaunis hetki.
Istuimme illan hiljaa yhteisen peiton alla terassin penkillä ja piirtelit pehmoisilla sormillasi minun sormieni ääriviivoja. Tunsin hengityksesi hiuksillani. Minun oli niin hyvä olla.
Ilta vaihtui yöhön. Veneen valot himmenivät pimeyteen ja minua itketti…
Kirjoittelimme kirjeitä. Muistan erään lämpöisen päivän, kun otin lehden välistä kirjekuoren. Sen taakse oli piirretty kaunis lukko. Avatessani kirjettä, loikoilin apilanurmella. Aurinko lämmitti, kesä tuoksui ja perhoset lentelivät kevein siivin.
Halusit alkaa seurustelemaan kanssani!
Minua pelotti, enhän minä osannut seurustella!? Minua pelotti kertoa, joten vastaukseni oli, etten halunnut. Vaikka olisin halunnut.
Kävit rippijuhlissani ja toit maailman kauneimpia punaisia ruusuja. Katsoit kauniilla ruskeilla silmilläsi syvälle silmiini. Tuntui hyvältä, mutta samalla pelotti.
Näin sinua ohimennen. Et katsonut minua enää kauniilla ruskeilla silmilläsi…minua itketti…
Kymmenien vuosien jälkeen haluan sanoa sinulle.
Kiitos että rakastit.
Anteeksi, että minä pelkäsin itseäni ja omaa rakkauttani.
Anteeksi, että minä pelkäsin sinun kaunista rakkauttasi!
Opetit minulle kuitenkin paljon. Opetit, kuinka kaunis on rakkauden kosketus!
Rakkaus ei koskaan katoa
